Varsin suositeltavaa

Minusta on aina ollut mukavaa päästä suosittelemaan taitavia kollegoita ja vanhoja työkavereita, ja samalla auttaa näitä työnhaussaan. Paitsi kerran.

Käytännössä aina kun minua on pyydetty suosittelijaksi olen ilomielin siihen suostunut, sillä pyytäjät ovat olleet sellaisia työkavereita ja alaisia, joiden suosittelussa ei ole tarvinnut turvautua satukirjaan. Ammattitaitoisia ja osaavia tyyppejä kehuu ja näiden osaamisesta kertoo mielellään muillekin.

Paitsi tosiaan sen yhden kerran. Tästä on jo aikaa, mutta tilanteen muistelu herättää minussa edelleenkin ainoastaan kiusaantuneita tunteita. Koko homma hoitui tämän työntekijän puolelta sen verran tökerösti – ehkä voidaan pistää osa nuoruuden piikkiin – etten toivo samaa kohdalleni ihan heti.

Ensinnäkin, pyyntö suosittelijaksi ei ollut oikeastaan pyyntö vaan toteamus, joka tuli tekstiviestillä kirjaimellisesti viisi minuuttia ennen kuin rekrytoija soitti suosittelun perään. Viestissä tyyppi ykskantaan kertoi antaneensa yhteystietoni rekrytoijalle ja että olin nyt hänen suosittelijanansa kyseisen työpaikan haussa. Ei ehkä se paras startti suosittelulle, etenkään kun en tähän ollut alunperinkään suostunut, saati asiaa minulta suoraan edes kysytty. Vielä kun kyseessä oli uraltani kutakuinkin se ainoa tyyppi, jota en missään nimessä halunnut tai hyvällä tahdollakaan kyennyt suosittelemaan – sen verran kyseenalainen työpanos tyypillä oli plakkarissaan yhteiseltä ajaltamme.

Olen siviilissäkin todella huono esittämään, että tykkään asioista joista en oikeasti pidä ja naamastani näkee helposti jos jokin asia ei miellytä. Töissä olen opetellut hiukan diplomaattisemmaksi, mutta tässä kyseisessä suosittelutapauksessa en tähän pystynyt. Rekrytoijan soittaessa äänestäni kuului varmasti kauas, ettei kyseessä ollut mieleinen ”tehtävä”. Koitin asiallisesti kertoa mitä suositeltava tyyppi oli työkseen tehnyt, mutta kun tuli aika arvioida tämän työpanosta, en voinut valehdellakaan vaan latasin tiskiin totuuden, kuten minusta kuuluukin. Rekrytoijan selvittyä ensihämmennyksestä – yleensähän suosittelijat nimenomaan suosittelevat hakijaa – keskustelimme lopulta häntä haastattelutilanteessa arveluttaneista asioista. Jonkinlaiset hälytyskellot olivat siis rekrytoijallakin syttyneet prosessin aikana.

Työ taisi lopulta mennä tältä tyypiltä sivu suun, enkä voi olla ajattelematta että osaltaan se oli myös minun syytäni, koska kerroin totuuden. Mutta jos hoitaa asiansa ja työnsä niin, ettei muille jää hyvää sanottavaa, on syytä myös kantaa itse vastuu tästä. Toivottavasti hän otti tapauksesta opikseen.

Paula Narkiniemi

vapaa kirjoittaja

Twitter: @PoolaKristiina